Rantaa, mässäilyä ja muistelua

Harmauden ja sateen jälkeen eilinen auringonpaiste oli todella tervetullut! Mielettömän makoisasta säästä otettiin tietysti kaikki irti - näin piiiiiiiiiiiiiitkästä aikaa rakasta ystävääni Emppua. Oli parhautta! :)

Me ei tällä kertaa noudatettu sitä tavanomaista 'Ajetaan kummatkin saloon ja mennään kahville' -kaavaa. Ehei, mepäs käytimmekin tapaamisen mahdollistamiseen lihasvoimaa. Emppu siis lähti kotoaan 30km päästä polkemaan kohti Kiskon metsiä, ja minä tulin hiki päässä naama punaisena vastaan.

 Jos lihaskunto olisi mulla edes pikkaisen siellä olemattoman yläpuolella, voisin pyöräillä niitä teitä aamusta iltaan, ihan vain suuria maalaistaloja ja kuvankauniita maisemia ihastellakseni. Autolla ajaessa ei vaan kerkeä katselemaan niin paljon ympärilleen (yritin oppia ajamisen ohessa tapahtuvan maisemien ihastelemisen autokoulussa, mutta ajo-opettajan sydän ja/tai hermot ei kestäneet... )

Perille päästyämme palkitsimme itsemme mehujäätelöillä, jonka jälkeen....kävimme kaupassa ostamassa "kunnon" jäätelöt ja litran kirsikoita. (Ettei vaan kalorit vahingossa putoaisi miinukselle sellaisen urheilusuorituksen jälkeen...) :D

Kirsikkalitran kohdattua nopean loppunsa keräsimme kokoon rantakamat ja lähdimme etsimään optimaalista rantaa, sikälimikäli niitä voi tältä seudulta löytyä. Ensimmäinen yritys: kirkkojärvi. Odotukseni eivät rehellisesti sanottuna olleet kauhean korkealla (muistikuvieni mukaan pelkkä isovarpaan dippaaminen rantaveteen riittää muuttamaan pahaa-aavistamattoman uimarikokelaan punaviherpilkulliseksi öriseväksi allergiamonsteriksi), mutta tällä kertaa vanha uimakoulujärveni yllätti positiivisesti: vesi näytti kirkkaalta ja rantakin oli puhdas.

Saimme nauttia rannasta ja järvestä ylhäisessä yksinäisyydessä - mikä olikin hyvä, sillä meidän uimatyylejä ei ihan jokaisesta uimakoulun oppikirjasta löydy: käsipohja, lankutus ja valastyylinen joukkorantautuminen (vain rantavesi oli meille tarpeeksi lämmintä..) Muutaman tunnin rusketussession jälkeen muu maailma löysi meidän piilopaikkamme, ja väistyimme suosiolla 'oikeitten' uimareiden tieltä takavasemmalle. Tämä takavasen tunnetaan tosin joissain murteissa myös kyläkaupan pakastealtaana - mutta jäätelön sijaan tällä kertaa mukaan tarttui pizza. Voi voi. :D

Pizzan jälkeen oli pakko lähteä polkemaan kolmannen kauppareissun pelossa takaisin Empulle päin. 15km matkasta taitettiin yhdessä, jonka jälkeen käännyin takaisin kotiin. Aurinko alkoi hiljaa laskea, oli kaunista ja yksinäistä. Yksinäistä hyvällä tavalla. Sellaista yksinäisyyttä, mikä saa ajattelemaan. Ja voi että kuinka makeita asioita mietin. Metsämansikoita makeampia. *

Mietin ensimmäistä ihastumista, silloin joskus varhaisteininä. Kuinka moni vielä muistaa ensimmäisen ihastuksen? Olen ihastunut elämässäni moooooooooooonta kertaa (haaveilija/romantikko kun satun olemaan), ja ihastumiset ovat yleensä hyvin lyhyitä. Eikä mikään niistä ole yltänyt suloisuudessa lähellekään ensimmäistä ihastumista. Koska silloin tuntui, että maailma oli täynnä jotain ihanaa vaaleanpunaista taikaa. Tai keijupölyä. Ihan sama :)

Nykyään ihastuminen merkitsee minulle ruusunpunaista lomaa trooppisella saarella, pakoa arjesta. Muutamaa viikkoa unelmiin upputuneena. Unelmointi on ihanaa, koska siihen ei mahdu mitään todellisuuden asettamia rajoituksia. Mielikuvituksen voima on ääretön. Hetken kuvittelen, millaista elämä voisi joskus olla:

Mentäisiinkö joskus naimisiin?
Mistä yhteinen koti, olisiko siinä graniittinen kivijalka?
Otettaisiinko pieni pörröinen koiranpentu ja kuka keksisi sille nimen?
Istutettaisiinko punaisen pihasaunan edustalle pioni vai juhannusruusu?
Millaiset rutiinit meille muodostuisi, mitä paheita meillä olisi?

Uskallettaisiinko vanheta yhdessä?

Mutta eilen pyöräillessäni yhtäkkiä muistin, että aina se pilvilinnojen maalailu ei mennyt ihan näin. Ensimmäinen ihastuminen oli erilainen. Makeampi kuin vaahtokarkit tai mansikat tai suklaa.

Silloin en haaveillut vain  höyryävästä aamukahvista,
En pastellinsävyisestä omakotitalosta,
En voikukkien täplittämän nurmikon ylle kaareutuvista ikivanhoista omenapuista.

En syksyisistä koti-illoista,
En koskaan takkatulesta,
Tai perhejuhlista, joissa puhujia on enemmän kuin kuuntelijoita.

Halusin vain, että yhtenä hetkenä koko maailma pysähtyisi.
Koko maailma, lintujen laulua lukuunottamatta.

Me seisoisimme auringonpaisteessa, hiekkatien laidassa,
katsoisimme toisiamme silmiin.

Keskustelisimme sanaakaan sanomatta,
ja jakaisimme maailman.

Ei tarvitsisi koskaan enää mennä mihinkään,
annetaan jonkun muun valloittaa maailma.

Violettien syreenien tuoksuessa
juoksisimme nauraen poikki pellon
välittämättä kenestäkään.

Sinä pysähtyisit,
virnistäen katsoisit minuun

Ja ojentaisit minulle voikukan. 

Pus<3

*PS, sori liiallisesta siirappisuudesta, en vaan voinut itelleni mitään :)